Minä ja mun Tytöt

Olen kirjoittanut tämän kokemusperäisen kirjoitukseni 2/2016 Cotonit-lehteen. Nyt kahdeksan vuotta jälkeenpäin, kun kirjoituksen kohde on ollut poissa keskuudestamme yli neljä vuotta, päivitän tekstiä aikamuodollisesti, sekä myös sisällöllisesti.

Kesä 2016 piti minua kiireineen tiukassa otteessaan, tosin ei loman merkeissä. Työhän oli loppupelissä kuitenkin se, mikä harrastustoimintaa (lehdentekoa) hidasti. Lehti saatiin kuitenkin lähtemään yhdistyksen jäsenille ajoissa, kuten pitikin. En millään malttanut olla avautumatta, millaisia esivalmisteluita työhön paluuni edelsi eroahdistuksesta kärsivän koiran kanssa.

Kerron teille, kuinka vuosia kestänyt Ariel-cotonin eroahdistus ratkesi oppien ja oivallusten kautta. Arielin eroahdistuksessa ei kuitenkaan loppupelissä ollut kyseessä ongelmakoirasta, vaan minun roolistani suhteessa koiriini.

Olen kirjoittanut tämän kokemusperäisen kirjoitukseni 2/2016 Cotonit-lehteen. Nyt kahdeksan vuotta jälkeenpäin, kun kirjoituksen kohde on ollut poissa keskuudestamme yli neljä vuotta, päivitän tekstiä aikamuodollisesti, sekä myös sisällöllisesti.

Kesä 2016 piti minua kiireineen tiukassa otteessaan, tosin ei loman merkeissä. Työhän oli loppupelissä kuitenkin se, mikä harrastustoimintaa (lehdentekoa) hidasti. Lehti saatiin kuitenkin lähtemään yhdistyksen jäsenille ajoissa, kuten pitikin. En millään malttanut olla avautumatta, millaisia esivalmisteluita työhön paluuni edelsi eroahdistuksesta kärsivän koiran kanssa.

Kerron teille, kuinka vuosia kestänyt Ariel-cotonin eroahdistus ratkesi oppien ja oivallusten kautta. Arielin eroahdistuksessa ei kuitenkaan loppupelissä ollut kyseessä ongelmakoirasta, vaan minun roolistani suhteessa koiriini.

Olin päättänyt jo keväällä, että siirryn takaisin palkalliseksi ja palaan linja-auton ratin taakse. Kilometrit eivät maailmalta lopu, ja työtarjouksia tuli sekä Helsingistä että Porvoosta. Suurin

ongelmani vielä keväällä oli yksi rakkaista iltatähdistäni, Ariel. Ariel oli synnynnäisesti kehitysvammainen koira ja saanut koko kahdeksanvuotisen elämänsä ajan erityiskohtelua, jota on osannut hyödyntää lahjakkaasti. Erityiskohtelua tarjoamalla ja omalla käyttäytymiselläni olin tehnyt Arielista eroahdisteisen.

Arielin tapauksessa ei muun lauman olemassaolo helpottanut eroahdistusta. Ei tullut mieleenikään, että olisin voinut jättää Arielia kotiin työpäivien ajaksi, joten päivähoitopaikka oli jo valmiiksi varattuna. Aikaisemmassa elämässämme emme ole joutuneet törmäämään tähän ongelmaan, koska tuolloin tein yövuoroja, ja tyttäreni oli illat kotosalla koirien kanssa. Nyt on toisin, kun olen koirien kanssa yksin. Vahva intuitioni kuitenkin sanoi, ettei näin voi jatkua – koira ei voi määritellä omaa elämääni ja työssäkäyntiäni. Meiltä lähti viimeisin pentue uusiin koteihinsa kesäkuun alkupuolella ja ennen pentujen lähtöä uusiin koteihinsa, ongelmakoirakouluttaja ja jtk:n jäsen Mirjam Ruhanen kävi tekemässä jokaiselle pennulle pentutestit. Samalla käynnillä täsmäkoulutettiin myös minua aikuisten koirien suhteen – siis minua.

Ariel oli luonnetestattu jo muutama vuosi aiemmin ja todettu, ettei sen päässä ole mitään vikaa, vaan se omaa hienon hermorakenteen – tosin ongelmakoirakouluttaja Kirsi Aalto totesi Arielin olevan röyhkeä. Arielin hyvä hermorakenne tarkoitti sitä, että minun oli luotava katse peiliin – jälleen kerran – ja nimettävä ongelma itseni kautta, ei Arielin kautta.

Olin päättänyt jo keväällä, että siirryn takaisin palkalliseksi ja palaan linja-auton ratin taakse. Kilometrit eivät maailmalta lopu, ja työtarjouksia tuli sekä Helsingistä että Porvoosta. Suurin

ongelmani vielä keväällä oli yksi rakkaista iltatähdistäni, Ariel. Ariel oli synnynnäisesti kehitysvammainen koira ja saanut koko kahdeksanvuotisen elämänsä ajan erityiskohtelua, jota on osannut hyödyntää lahjakkaasti. Erityiskohtelua tarjoamalla ja omalla käyttäytymiselläni olin tehnyt Arielista eroahdisteisen.

Arielin tapauksessa ei muun lauman olemassaolo helpottanut eroahdistusta. Ei tullut mieleenikään, että olisin voinut jättää Arielia kotiin työpäivien ajaksi, joten päivähoitopaikka oli jo valmiiksi varattuna. Aikaisemmassa elämässämme emme ole joutuneet törmäämään tähän ongelmaan, koska tuolloin tein yövuoroja, ja tyttäreni oli illat kotosalla koirien kanssa. Nyt on toisin, kun olen koirien kanssa yksin. Vahva intuitioni kuitenkin sanoi, ettei näin voi jatkua – koira ei voi määritellä omaa elämääni ja työssäkäyntiäni. Meiltä lähti viimeisin pentue uusiin koteihinsa kesäkuun alkupuolella ja ennen pentujen lähtöä uusiin koteihinsa, ongelmakoirakouluttaja ja jtk:n jäsen Mirjam Ruhanen kävi tekemässä jokaiselle pennulle pentutestit. Samalla käynnillä täsmäkoulutettiin myös minua aikuisten koirien suhteen – siis minua

Ariel oli luonnetestattu jo muutama vuosi aiemmin ja todettu, ettei sen päässä ole mitään vikaa, vaan se omaa hienon hermorakenteen – tosin ongelmakoirakouluttaja Kirsi Aalto totesi Arielin olevan röyhkeä. Arielin hyvä hermorakenne tarkoitti sitä, että minun oli luotava katse peiliin – jälleen kerran – ja nimettävä ongelma itseni kautta, ei Arielin kautta.

Ennen tapaamistamme sain Mirjamilta tehtäväkseni etsiä itsestäni old bitchin. Minun oli pakko selvittää määritelmä "old bitch" ja kääntyä tulkintapuolessa tyttäreni Fatoun puoleen. Tällaisen tulkinnan häneltä sain: "Sä olet sellainen piipittäjä, ja nyt sun täytyis löytää vanha vihainen akka itsestäsi, ottaa siis ohjat käsiisi". Tätä tietoa sisäistin hyvissä ajoin ennen Mirjamin tapaamista. Teimme ulkoilulenkin koirien kanssa Mirjamin seuratessa minun ja koirien välistä dynamiikka. Ulkoillessa koirien kanssa tilanne oli minulla hallinnassa, ja koirat kulkivat kuin ajatus vierelläni remmin ollessa löysällä. Tässä vaiheessa olin kuitenkin sitä mieltä, että koirien hienon käyttäytymisen vaikuttimena oli Mirjamin läsnäolo. Minua muistutettiin myös siitä, miten aikuiset koirat reagoivat pennun vingahtamiseen, ja miten se on verrattavissa omaan puhetyyliini aiheuttaen huolta koirassa.

Viikon verran meillä oli aikaa harjoitella uutta elämää ja yksinoloa ennen työni alkamista. Viikon sisällä "piipitykseni" loppui kuin seinään ja puhetyylini Arieliin muuttui –minusta kuoriutui old bitch. En kuittenkaan luonnehtisi uutta äänenkäyttöä vihaisen akan ääneksi, vaan tietoiseksi äänen käytöksi.

Kesäajan työpäiväni alkoivat pääasiassa klo 5–6 välillä. Se tarkoitti aamuheräämistä kolmen aikoihin ja koirien kanssa ulkoilua tuolloin. Lopetin työpäivän klo 17–18. Kuulostaa ja näyttää pitkältä työrupeamalta päivää kohden. Keskellä päivää minulla oli pidempi tauko, jolloin hurautin linja-auton lähimmälle pysäkille, menin kotiin syömään, lepäämään ja koirien kanssa ulkoilemaan. Työssäolo aikoina minulla oli käytössä Digital dogsitter, josta kuulin, oliko kuka haukkunut ja miten pitkään. Lälly ja Sissi olivat idioottivarmasti hiljaa, kuten oletinkin. Ariel temppuili ja osoitti mieltään ensimmäisen viikon ajan. Hänen haukahduksiaan ja ulvontaa kuului Digital dogsitteristä välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Ensimmäisen työviikon jälkeen otimme hiukan takapakkia ja Digital dogsitter kertoi, ettei mitään muutosta ollutkaan tapahtunut. Soitto Mirjamille paljasti, että jälleen kerran vika löytyi itsestäni ja tekemästäni vielä yhdestä lisämuutoksesta koirien elämään. Ensimmäinen muutos osoitti hyvää tulosta ja ymmärtämättä sitä, etteivät koirat olleet sisäistäneet vielä entistäkään muutosta kunnolla, päätin lisämuutoksena, etteivät koirat saisi olla enää yöaikana makuuhuoneessani.

Olin ehkä hiukan liian innostunut uudesta roolistani koirien suhteen, mutta jouduin tässä kohden myöntämään äkkinäisyyteni muutoksissa. Pitäydyin siis niissä muutoksissa, jotka tein omaan käyttäytymiseen ensin. Nyt koirat nukkuvat kanssani jälleen pienen tauon jälkeen.

Kolmisen viikkoa meni ja lopulta Ariel hiljeni. Ensimmäisenä tuli mieleen, että Digital dogsitterin toiminnassa on jotain vikaa, ja toisena tuli mieleen, että Arielin täytyy olla sairas –näin ei kuitenkaan ollut. Nyt on lähes kymmenen viikkoa Arielilla hiljaista kotonaoloaikaa takana. Vieläkin hieman pelottaa tuuletella, enkä voi uskoa tätä todeksi. Minä olen ottanut tilanteen haltuuni ja olen mahdollistanut Arielille olla levollisesti koira, jonka ei enää tarvitse olla huolissaan piipittävän emännän pärjäämisestä kotioven ulkopuolella. Entisessä elämässäni päällimmäisenä tunteena oli "itsestäänselvyys", että ulvonta alkaa poistuessani kotoa – nykyään itsestäänselvyydeksi on tullut, että kotona vallitsee rauha poissa ollessani.

Olen äärettömän kiitollinen kaikista tiedoista, joita olen ongelmakoirakouluttajilta saanut vastuun ottamisesta siitä, meneekö koiran kanssa hyvin, vai huonosti – onko koiralla tilaa olla koira, vai onko se liiaksi inhimillistetty.

- Meeri ja Tytöt –